Tärkein tavoitteeni lähtiessäni vaeltamaan Huippuvuorille oli hauskanpito. Asiaan vihkiytymättömästä voi tietysti tuntua siltä, että kolmen viikon telttailu kylmässä ei voi olla hauskaa, mutta suurin osa vastuksista on sellaisia, että niistä selviää oikeanlaisen varustuksen avulla.

Ilmeisestikin etenkin kiipeilypiireissä hauskanpito luokitellaan kolmeen eri tyyppiin. Ykköstyypin kiva on sellaista, mikä heti tehdessä ja myös jälkeenpäin tuntuu kivalta. Kakkostyypin kiva on sellaista, mikä heti sitä tehdessä ei tunnu kivalta, mutta jälkeenpäin tuntuu hienolta, että sen on tehnyt. Kolmostyypin kiva on sellaista, mikä heti eikä myöhemminkään tunnu kivalta ja sen olisi voinut jättää kokonaan tekemättäkin.  Itse lisäisin luokitteluun vielä nelostyypin kivaksi sen, mikä tehdessä tuntuu kivalta ja mutta jälkeenpäin se ei tunnu kivalta, että tuli tehdyksi.

Tässä listaan nyt reissun tärkeimmät hauskuudet luokiteltuna eri tyyppeihin. Nelostyypin kivaa en onneksi reissulla havainnut (tai en ainakaan tunnusta, että olisi ollut), joten luokkia on tässä kolme. Kuten olettaa saattaa, niin näin hauskalla reissulla ykköstyypin kivaa on paljon helpompi keksiä kuin kahta muuta tyyppiä.

Huippis_Panorama22.jpg
Retkikunta matkassa ensimmäisenä päivänä. Otso vetää joukkoa, Ville, Nina ja Silja seuraavat.

IMG_0025b.jpg
Retken kauniimman sukupuolen edustajat katselevat aukeavaa laaksoa. Vasemmalta Suski, Nina ja Silja.

IMG_0056.jpg
Retkikunta on lähtenyt liikkeelle, taustalla näkyvät Longyerbyenin ympäristön vuoret.

Ykköstyypin kivaa TOP 7

Yhteisöllisyys

Kotiin tullessani oppilaani tiedustelivat minulta mikä saa ihmisen lähtemään lomalle noin kylmään paikkaan, eikä johonkin missä on lämmintä ja aurinkoista. Mietin mikä tällaisessa reissussa on hienointa. Tietenkin voisin poimia listalta monia asioita, mutta ehkä kuitenkin itse nostaisin tärkeimmäksi tuon yhteisöllisyyden. Ryhmä tällaisilla retkillä muodostaa tiiviin kokonaisuuden, missä jaetaan aika monet kokemukset. Tavoitteet ovat yhteisiä, joihin pyritään yhdessä. Arjen elämässä vain harvoin pääsee kokemaan samanlaista yhteisöllisyyttä. Vaikka usein varsinkin tällaisen kaupallisen retkikunnan jälkeen ryhmä hajoaa, jää sieltä usein ihmisiä, joista tulee uusia ystäviä ja kavereita, joita tulee tavattua vielä reissun jälkeenkin. Itse ainakin toivon, että tässä reissussa syntyi ituja uusiin seikkailuihin.

IMG_0360.jpg
Legitauko siellä jossain.

Maisemat

Maisemat toimii usein tärkeimpänä houkuttimena lähteä uuteen paikkaan ja siinä Huippuvuoret ei tarjonnut pettymystä.  Maisemat vaihtelivat pienipiirteisistä vuoristojen välisistä laaksoista lakijäätiköiden ja merenrantojen avaruuteen. Samoin sää toi maisemiin vaihtelua. Välillä pilvet, sumu ja tuiskuava lumi peittivät maiseman täysin näkyvistä, kun taas välillä aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Tarvittaessa sään muutokset saattoivat olla varsin nopeitakin. Keskipäivälläkin varsin matalalta paistanut aurinko yhdessä matalalla kulkeviin pilviin loi parhaimmillaan maisemaan upeita valaistusolosuhteita. Vaikka reissun lopulla Huippuvuorilla alkoikin yötön yö, ei se vielä kuitenkaan ehtinyt latistaa aamun ja illan upeita valoja. Vaikka maisemat näin jälkeenpäin eivät ihan retken hienoimmaksi asiaksi nouse, niin ehdottomasti ne ovat reissun upeimpien asioiden joukossa.

IMG_0328.jpg
Suski ja Silja hiihtävät kohti roomalaisen rakkauden jumalan mukaan nimettyä Venusfjelletiä.

Perriertoppenin huiputus

Newtontoppenin perusleirissä pidimme illalla pitkän palaverin, missä pohdimme reissun jatkoa. Huonot säät ja erinäisistä syistä johtunut hidas matkanteko oli johtanut siihen, että olimme jo kaksi päivää jäljessä aikataulusta. Itse olin jo aloittanut surutyön siitä, ettemme pääsisi käymään Perriertoppenin huipulla ja olin jo henkisesti valmistautunut siihen, että jättäisimme etäisimmän lenkin kiertämättä.  Eniten itseäni siinä vaiheessa huoletti se, että jättämällä Newtontoppen huiputtamatta ja lepopäivä pitämättä pääsisimme kyllä takaisin aikatauluun, mutta silti meidän tulisi pystyä lisäämään vauhtia selvästi nopeammaksi kuin mitä se siihen asti oli ollut. Mitään merkkejä siitä, että selvä vauhdin lisäys olisi mahdollista, en ollut ryhmältämme havainnut. Siljan tunteikas puheenvuoro Perriertoppenin puolesta ja Jaakon usko siitä, että se olisi oikeasti mahdollinen, saivat minut kuitenkin muuttamaan mieltäni.

Kun pääsimme sitten lopulta Perriertoppenin laaksoon, ymmärsin, että aika paljon olisi reissusta jäänyt vajaaksi, jos emme sinne olisi päässeet. Maisemat olivat todellakin maineensa veroiset. Kun vielä reissun parhaimmat säät osuivat juuri tuohon parin päivän ajanjaksoon, oli matka tuonne riskinoton arvoinen.

Huippis_Panorama21.jpg
Perriertoppenin perusleiri, varsinainen huippu kuvan vasemmassa laidassa.

Itse huiputus meni ennakkosuunnitelmien mukaan. Hiihto satulaan huipun pohjoispuolelle, josta alkoi kiipeäminen jyrkkää lumirinnettä ylös yhtenä köysistönä. Huipulla sitten avautuivat näkymät joka suuntaan. Pohjoisessa saattoi nähdä vuorten madaltuvan ja lopulta Pohjoisnavan jääkannen reunan saaren pohjoispuolella. Lounaassa jatkuivat teräväpiirteiset vuoret Austfjordenin molemmin puolin. Kaakossa näkyi lakijäätikkö ja sen välissä harvakseltaan siitä nousevia vuoria mukaan lukien Newtontoppen, joka nyt tällä reissulla sitten jäi huiputtamatta.

Huippis_Panorama20.jpg
Köysistömme lepotauolla Perriertoppenin rinteellä.

Newtontoppenin perusleirissä pidetyn palaverin jälkeen vauhtimmekin kasvoi ja kykenimme taas liikkumaan aikataulun mukaista vauhtia ja kun huonoja säitäkään ei enää tullut, niin kykenimme loppureissun etenemään suunnitelmien mukaan.   

Eläinhavainnot

Eläimiä ei Huippuvuorilla ihan hirveästi talvisin ole. Poroja ja Kiirunoita näkyi aina silloin tällöin matkan varrella. Retken hienoimmista eläinhavainnoista vastasivat jääkyyhkyt, myrskylinnut ja mursu.

IMG_0994.jpg
Silja ja Jaakko hämmästelevät hylkeen avantoa.

Perrietoppenin lähistön vuorille olivat jo jääkyyhkyt eli pikkuruokit palanneet varaamaan pesäpaikkojaan. Ne olivat varsin kummallinen näky keskellä varsin talvisia olosuhteita, kun lähimpään avoveteen lienee ollut matkaa useita kymmeniä kilometrejä. Lintujen keväiset äänet kuuluivat kuitenkin selvästi leiriimme ja etenkin kiivetessämme Junofjelletin seinää ylös pääsimme Jaakon kanssa näkemään lintuja tunnistettavalta etäisyydeltä.

Muutaman kerran myrskylintu kävi tarkastamassa retkikuntamme jäätiköllä, mutta muuten alkumatka oli eläinten puolesta varsin rauhallista. Pari viimeistä leiripaikkaa olivat sitten ilmeisestikin myrskylintujen muuttoreittien varrella tai sitten ne vaan lensivät samaa reittiä ympäri. Kuitenkin leiripaikkojen yli lensi myrskylintuja pienissä muutaman yksilön löyhissä porukoissa tasaisena virtana. Niiden matkan tekoa oli ilo seurata.

IMG_0876.jpg
Jääkarhun jäljet lähellä Pyramidenia.

Jääkarhua emme nähneet, mutta jälkiä varsin runsaasti. Sydämen tykytyksiä aiheutti rannalla loikoillut mursu, kun olin rannassa kuvailemassa maisemia ilman asetta muutaman sadan metrin päässä muista. Kyseinen otus olikin yhtäkkiä edessäni muutaman kymmenen metrin päässä. Se makasi maassa, niin että siitä näkyi vaan se, että kyseessä oli varsin iso otus. Tietenkin ensimmäisenä mieleen tuli jääkarhu ja mietinkin jo omia muistosanojani lehdessä, kun kuitenkin päättelin otuksen liian tummaksi ollakseen jääkarhu. Niinpä astelin varovaisesti lähemmäs ja se nostikin pään, jolloin tunnistus olikin helppo...

IMG_1048.jpg
Mursu lepopaikallaan Narvenesetin kärjessä.

IMG_1045.jpg
Mursu lähikuvassa.

Viimeisen yön jääkarhuväijy

Koska edellisen jääkarhuväijyn kohdalla olin jo lahjomalla hankkinut telttakunnallemme ansiotonta etua, niin nyt en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin lupautua ottamaan se kurjin keskiyön vuoro. Tosin telttaparini ei tästä ollut kovin mielissään, merkitsihän se käytännössä luopumista yöunista viimeisenä yönä. Minulle tuollainen luopuminen yhden yön unista tuskin oli kovin suuri juttu, sillä olinhan jo koko reissun aikana nukkunut varmaan paremmin kuin vuoteen, joten kaikki univelat olivat jo moneen kertaan kuitatut.

Ennen vahtivuoron alkua telttaparini oli jo ehtinyt nukahtaa, kun minä olin teinivuosien partioretkien hengessä livahtanut tyttöjen telttaan tarjoamaan Siljalle tekemääni iltapalaa: pekoni-jauhelihatäytteisiä lettuja. Kun sitten vuoroni alkoi, iski minuun kapinahenki ja ohjesäännön vastaisesti en herättänyt telttapariani valvomaan teltassa vuoroni ajaksi vaan annoin hänen vedellä sikeästi unia.

Sää keskiyöllä oli leuto ja tyyni, joten ulkona ei missään vaiheessa tullut kylmä. Ihastelin ja valokuvasin juuri ja juuri horisontin alla olevan auringon taivaalle maalaamia kauniita valoja. Katselin yli lentäviä myrskylintuja. Kun sitten vuoroni alkoi olla lopulla, en millään malttanut mennä herättelemään telttapariani ulos vaan julmasti riistin häneltä mahdollisuuden kokea tämä jääkarhuväijy. Valvoin vielä hänenkin vuoronsa ulkona ja imin vielä itseeni tätä kaunista maisemaa vielä kun se oli mahdollista. Huomennahan olisimme jo longyearbyssä ja tämä huikea vaellus olisi ohi. Kun sitten lopulta herätin Jaakon ja tunnustin hänelle retkikuntatottelemattomuuteni, niin rangaistuksena siitä hän vapautti minut tehtävistäni ja saatoin mennä telttaan valmistelemaan aamiaista.

IMG_0993.jpg
Viimeisen aamun hiihtoa ja kävelyä Billefjorden jäällä.

Junofjelletin kuluaarin kiipeäminen

Etukäteen haaveilin, että olisi upeaa päästä lepopäivinä harjoittamaan alppimaista kiipeilyä Huippuvuorilla Perriertoppenin lisäksi, kuten vuoden 2015 retkikunta oli tehnyt. Tietenkin se edellyttäisi hyviä säitä ja sopivaa porukkaa. Yksi lepopäivä ja Newtontoppenin huiputus menivät huonoa säätä pidellessä ja siinä, ettemme pystyneet hiihtovauhdilla yhtään kompensoimaan noita hidastuksia. Kun sitten Perriertoppenin perusleirissä aukeni mahdollisuus lähteä kiipeilemään komeassa säässä koetin ylipuhua Siljaa ja Jaakkoa lähtemään kiipeämään, mukaan voisi tulla toki muitakin, mutta ehkä kaipasin tuekseni toista jonkun verran moista kiipeilyä harrastanutta kaveria. Silja jäi telttaan nukkumaan, mutta Jaakko oli valmis uhraamaan lepopäivänsä asiakastyytyväisyyden nimissä, mistä täytyy kyllä antaa erityinen kiitos hyvästä asiakaspalvelusta.

Itse ajattelin, jotain ihan lyhyttä ja pientä kiipeilyosuutta, mutta Jaakko yllättäen oli katsonutkin hieman pidemmän kuluaarin meille kiivettäväksi. Alun perin siinä piti olla vain 150 nousumetriä, mutta lopulta niitä olikin 450. Kiipeäminen oli kyllä todella hauskaa, etumaisena meno oli melko fyysistä ja mulla ei ainakaan meinannut lasit pysyä millään kirkkaana. Kakkosena taas oli suhteellisesti melko kevyttä tulla perässä toisen tekemiä askelmia. Niinpä vaihdoimme muutaman kerran vetovuoroa matkalla ylös. Kiipesimme kuluaarin varjon puoleista seinämää jo turvallisuussyistä ja aloitimme matkan kuluaarin sivussa olevaa pienempää lumirännin haaraa pitkin. Reitin vaikein kohta oli siirtyminen sivussa olleen lumirännin puolelta pääkuluaariin, missä jouduimme varmistamaan toisiamme. Tosin Jaakko ei ollut aivan varma siitä olisiko hänen hakkunsa pitänyt, jos olisin lähtenyt luisuun.

Pääsimme lopulta kuluaarin päälle ja odotimme pääsevämme laskeutumaan rinteen toiselta puolelta helposti alas. Edessä oli kuitenkin lähes yhtä jyrkkä rinne toiseen suuntaan, mutta onneksi se oli kuitenkin yllättävän helppo laskeutua ja pääsimme aikataulun mukaisesti takaisin leiriin, vaikka olimmekin jo varoittaneet myöhästyvämme lupaamastamme aikataulusta.   

IMG_0568.jpg
Jaakko kiipeää jyrkkää lumirinnettä ylös.

IMG_0638.jpg
Kiipeilyreittimme erästä Junofjelletin kuluaaria ylös.

Hyvä ruoka ja sen valmistus

Hyvä ruoka retkellä on jotenkin aina ollut minun juttu. Viime vuosina olen pyrkinyt kehittymään Maijan opettaman leipomisen saralla. Sämpylöitä leivoin neljänä päivänä, mitkä saavuttivat suurta suosiota retkikunnassa. Kerran leivoin bostonkakkua, mutta taikina jäi vähän löysäksi ja aivan laudatur-tason leipomukseen en vielä päässyt. Vielä on varaa työstää sitä. Perriertoppenin perusleirissä järjestimme Villen kanssa Hard Snow Gafeen, missä tarjoiluna oli mutakakkua ja jasminiteetä. Leipominen voi pitää eräänlaisena indikaattorina, joka kertoo reissun rasittavuudesta. Jos voimat eivät riitä siihen, on reissu ollut liian raskas ja syytä höllätä tahtia. Leipominen ja ruuanlaitto on myös eräänlaista leikkiä, mikä pitää mielen virkeänä.

Kakkostyypin kivaa TOP 4

Kylmyys

Säät olivat aika viileät reissun aikana. Oppaan mukaan reissu oli kylmin Huippuvuorten retki, jolla hän on ollut. Kun alkutalvesta tuntui, että jäätilanne olisi toista vuotta peräkkäin ennätyksellisen huono niin nyt reissua ennen ja sen aikana merijäätä muodostui keskimääräistä laajemmalti. Reissulla sana 'kylmä' sai minulle ihan uuden määritelmän. En kuitenkaan palelluttanut kuin ihan lievästi sormenpääni ja nenäni.

IMG_0010.jpg
Villen kovassa pakkasessa jäätynyt naama.

Silloin tietää olleensa kylmässä, kun aamulla herätessään aurinkoiseen sekä lämpimään aamuun kääntää kasvonsa auringon suuntaan nauttiakseen täysin siemauksin sen lämmöstä ja alkaa katsella teltan päälle, että joko lumi alkaa siitä sulaa. Kun sitten kääntää katseensa lämpömittariin, se näyttääkin yllättäen 20 astetta pakkasta. Edellisenä päivänäkin tosin oli ollut sama 20 astetta pakkasta, mutta silloin sitä ryyditti mukava lumimyrsky 20 m/s tuulineen.

IMG_0288.jpg
Jaakko ja Nina pystyttävät telttaa.

Raskaan ahkion kiskominen

Ahkio painoi parhaimmillaan varmaan reilut 80 kiloa. Olin valmistautunut retkeen hyvin vetämällä ahkiota ja autonrengasta n. 400 kilometriä ja ahkion vetokuntoni oli kai ihan kohtuullinen. Niinpä katsoin osakseni ottaa jo lähdössä hieman reilusti yhteisiä varusteita. Melko alkumatkasta otin vielä yhden ylimääräisen viikon ruokakassin itseäni heikkokuntoisemmalta ahkion kiskojalta ja kun sitten Otso jouduttiin vielä evakuoimaan tuli hänellä ollut haulikkokin ahkioni päälle. Etenkin ylämäissä ahkion paino kyllä tuntui, mutta tasaisella se kulki kuitenkin melko mukavasti. Näillä kokemuksilla voisi siis hyvin lähteä vaikka Grönlannin yli hiihtämään, koska nytkin vedin ihan hyvin 4 viikon ruokia ja sellaisia yhteisiä varusteita, mitä Grönlannissa ei olisi. Kaipa tämän retken tarkoituskin oli olla jonkunmoinen fyysinen haasta ja vielä voi olla tyytyväinen, kun ei tarvinnut nuoremmilleen tasoitusta paljoa antaa.

IMG_0301.jpg
Retkikunta matkalla Newtontoppenin perusleiristä eteenpäin.

White-outissa kärjessä suunnistaminen

Täydellinen white-out on jännä kokemus, kun pää kadottaa täysin suuntavaistonsa. Jo alle sadan metrinkin matkan kulkeminen suoraan on aivan mahdotonta. Lopulta joutuu edessä kulkemaan vain ja pelkästään takana tulevien huutojen varassa. Aina hetkeksi luulee saavansa maisemasta kiinni jonkun vähäisen kiintopisteen, jonka varassa voi yrittää hiihtää hetken itsenäisesti suoraan, kunnes sen taas melkein heti kadottaa. Aika tajuntaa laajentava kokemus ihmiselle, jolla mielestään on vahva ja hyvä suuntavaisto, on menettää se aivan totaalisesti.

IMG_0404.jpg
Siljan vetämä ennätyksellisen suora latu.

Jääkarhuväijy Austfjordenilla

Viekkaudella ja vääryydellä hankin telttakunnallemme Austfjordenilla helpomman aamuvuoron jääkarhuväijyssä lupaamalla muille telttakunnille tuoretta bostonkakkua aamukahvin tai teen seuraksi. Austfjordenin leiripaikka sijaitsi meren jäällä, missä hyytävä viima Pohjoisnavan suunnasta ryyditti normaalia parin kymmenen pakkasasteen keliä. Vaikka olin pukenut kaikki lämpimät vaatteet ylleni ja pidin itseäni koko ajan liikkeessä, tunki kylmä viima kaikkialle kahden tunnin jääkarhuväijyn aikana. Muutaman kuvankin koetin ottaa, mutta kuvaamisen jälkeen kesti aina puoli tuntia saada itsensä lämpimäksi. Edes kahden ja puolen tunnin lämmittely teltassa ei täysin palauttanut lämpöjä kehoon, vaan vasta ensimmäisellä varsin vauhdikkaalla legillä sain itseni vasta täysin lämmenneeksi.

 Jääkarhuväijy oli kuitenkin yksi retken odotetuista kohokohdista ja olisi ollut kyllä pettymys, jos se olisi jäänyt pois reittimuutosten takia. Nyt vaan ryhmän pienuus aiheutti sen, että yhdestä vuorosta tuli kaiken kaikkiaan aika pitkä. Muutenkin olisi ollut ehkä paikallaan jakaa vuorot niin, että vuorot olisivat kiertäneet telttakunnat kahteen kertaan, jolloin kaikilla olisi ollut yksi tunnin vuoro keskellä yötä ja toinen ilta- tai aamutoimien aikaan, jolloin kukaan telttakunnista ei olisi menettänyt yhden yön unia kokonaan.  Nyt tyttöjen telttakunnan yöunet jäivät todella vähäisiksi kahden muun telttakunnan päästessä selvästi helpommalla.

Kolmostyypin kivaa TOP 3

Otson evakuointi

Retken ehdottomasti kurjin tapahtuma oli Otson evakuointi. Etenkin oman telttakaverin, jonka kanssa olimme jo vuosi sitten aloittaneet harjoittelemaan reissua varten, lähteminen reissulta pois tuntui kurjalta. Jonkin aikaa evakuoinnin jälkeen ei itsekään oikein osannut nauttia retkestä, koska tuntui syylliseltä tuntea iloa retken tapahtumista. Mutta tämä on niitä onnettomia sattumia, mille ei koskaan oikein voi mitään. Onneksi evakuointi sujui hyvin ja ei aiheuttanut mitään suuria hankaluuksia.

Itselleni tuli jonkin verran uudelleen järjestelyjä ruokien suhteen, koska olimme varanneet Otson kanssa yhteiset ruuat. Ruuat oli suunniteltu sillä mielellä, että ruuanlaittovuoro olisi ollut vain joka toinen ilta. Joten jos olisin tiennyt joutuvani tekemään ruuat pelkästään itselleni, olisin kyllä ottanut helpompia ruokia itselleni mukaan. Myös telttakunnat menivät tässä vaiheessa uusiksi ja Ville tuli mulle telttakaveriksi. Parina ensimmäisenä iltana oli vielä hieman ylimääräistä säätöä arkirutiineissa, mutta varsin pian työnjako alkoi kirkastua ja yhteistyö uuden telttaparin kanssa oli sujuvaa.

IMG_0073.jpg
Lumeen hautautunut leiri Sassendalenissa.

Moottorikelkat ja niiden urat

Manner-Norjan tiukat maastoliikennelait ovat lisänneet paineita kelkkaturismille niin Suomessa kuin etenkin Huippuvuorilla. Huippuvuorilla onkin enemmän kelkkoja kuin ihmisiä. Ensimmäisen viikon kuljimme pitkälti samaa uraa kuin Longyearbyenista Pyramideniin tai Itärannikolle kulkevat moottorikelkat. Alkuun ura oli varmaan satakunta metriä leveä, jonka molemmin puolin oli vielä lukuisia yksittäisiä uria. Lisäksi päivän hiihdon keskeytti useasti ohi ajavien kelkkojen kolonna. Aika vaikeaa oli siinä tavoittaa koskemattoman ja kesyttömän erämaan tunnelmaa, mitä ainakin itse olin reissulta lähtenyt hakemaan. Samoin laajojen maisemakuvien kuvaaminen oli hieman vaikeaa, ellei sitten hyväksynyt sitä, että maiseman halki viilettää satojen kelkkojen piirtämä highway. Ensimmäisen viikon jälkeen tiemme vihdoin erkani tuosta urasta ja pääsimme aidosti nauttimaan neitseellisen luonnon tunnelmasta. Aivan reissun lopussa kun lyhyesti taas palasimme kelkkauralle, se ei enää ollut niin häiritsevää, koska kyse oli kapeasta pienestä urasta, jota kulki vain pienehkö paikallisten kulkijoiden porukka.

IMG_0211.jpg
Lepohetki yläjäätiköllä, taustalla Tunbreenin ympäristön vuoria.

Jääkarhulankojen virittäminen

Varsinaisen jääkarhualueen ulkopuolella illan rutiineihin kuului jääkarhulankojen virittäminen. Se tehtiin sen jälkeen, kun teltat oli jo saatu pystyyn, päivän aikana kostuneet vaatteet olivat taukotakista huolimatta saaneet pienen vilun jo päälle. Homma oli todellista pienipiirteistä nyhertämistä, mitä oli aivan turha kuvitella tekevänsä kintaat kädessä. Yleensä näpit olivat aivan alta aikayksikön jäässä. Lisäksi ansalangat olivat niin herkkiä, että asennusvaiheessa tapahtui lukuisia tahattomia laukeamisia ja homma piti tehdä useita kertoja uudestaan. Toki varmistin esti sen, että panoksia ei kulunut hukkaan, mutta yhtä kaikki lankojen virittäminen piti tehdä uudestaan ja uudestaan monta kertaa. Toki homma oli retkikunnan kannalta välttämätön velvollisuus ja mieluusti osallistuin siihen, mutta hauskuutta siitä oli vaikea löytää silloin tai jälkeenpäin. 

IMG_0185.jpg
Leirin pystytystä kovassa tuulessa, ensimmäiseksi rakennettiin lumimuuri.

IMG_0201.jpg
Sama leiri myöhään illalla.

Niin ja tähän lopuksi. Hehän ovat kuin kaksi marjaa:

IMG_0907.jpg
Korpijaakko, suomalainen arktinen vaeltaja.

IMG_0909b.jpg
Vladimir Iljitš Lenin, venäläinen vallankumoustaistelija.